Ultraa ja Herra Hakkarainen

Aika kuluu. Viime maanantaina koettiin jännittäviä - tai oikeastaan hyvin pelottavia - hetkiä, kun koitti varhaisraskauden ultra. Aika oli iltapäivällä ja sinne suuntasimme suorastaan hartaissa tunnelmissa. Pelotti, että onhan alkio kiinnittynyt kohtuun eikä tukkeutuneeseen munanjohtimeen, onhan kaikki edennyt niin kuin pitääkin, ja onhan siellä jotain, onhan! Klinikalle oli hyvin erikoista mennä näissä asetelmissa, aikaisemmin siellä oltiin kuitenkin aina käyty suunnittelemassa tulevia hoitoja, tekemässä hoitoja, kannustavassa, mutta aina yhtä tuloksista epätietoisessa hengessä.

Nyt lääkärimme tuli jo ovelle vastaan hymyillen; onpas hyviä uutisia teillä, katsotaanpas mitä siellä löytyy. Matti tuli viereeni katsomaan ja minä, jo tietäen miltä kuvissa normaalisti näyttää, näin heti, että kohdussa on kuin onkin jotakin. Nopeasti lääkäri toteaakin saman ja heti perään, että vastaa mitoiltaan ilmoittamiamme viikkoja (7+3). Hento värähtely näkyi, väreillä korostaen jo selvempänä, ja vahva syke pienellä 12 millin alkiollamme lääkärin mukaan oli. Nyt helpotus purkautui itkuna - olin ollut kuin viulunkieli koko aamun ja nyt sain jo rentoutua. Matista tulisi isä ja minusta tulisi äiti.


Tarkoituksena oli, että jos ultrassa kaikki näyttäisi hyvältä, ostaisimme jotakin pientä jo pienelle. Matilla oli kuitenkin tekemistä taloyhtiössä illalle, joten siltä erää hankinta jäi tekemättä. Viikko kului, ja viikonloppu koitti, ja samalla yhteiset vapaat. Lauantaina suuntasimme ensin Espooseen autokaupoille, ja löimme (tai Matti löi) kaupat lukkoon Mazda 6 farmarista, jonka hankintaa tässä oltiinkin jo tehty menneet viikot. Seuraavaksi suuntasimme Itäkeskukseen, josta ruokailun jälkeen minulle lähti matkaan jo pitkään haaveilemani järjestelmäkamera, Olympuksen OM-D EM-5:n. Tämä on ehkä hieman hassu ensihankinta vauvaa ajatellen, mutta kyllä nämä hyvin vahvasti minun silmissäni liittyy toisiinsa; haluan toki ottaa hyviä kuvia ja oppia lisää valokuvaamisesta, mutta haluan ottaa niitä hyviä kuvia meidän perheestämme ja varsinkin siitä meidän perheen tulevasta pienimmäisestä.


Näiden kalliimpien hankintojen jälkeen vuorossa oli kuitenkin ehkä se merkityksellisin, jotakin pientä meidän pienelle. Menimme Itäkeskuksen lastenosastolle, tutkailimme varovasti katseellamme pieniä vaatteita, tossuja ja nuttuja, mutta ehkä niiden aika ei ole vielä. Vaatteista silmät jatkoivat varovasti matkaa ja osuivat ihaniin unileluihin. Ne tuntuivat sopivilta, ei liikaa eikä liian vähän. Ihania ja pehmoisia, turvallisuuden tuojia. Niistä Herra Hakkarainen meille muutti asumaan. Siihen huoneeseen siihen lipaston päälle, josta vauvan huone vielä joskus tulee. Siellä hän odottaa meidän kanssa, kunnes pääsee arvonsa mukaiseen käyttöön.

Kyllä kaikki menee ihan hyvin.